Olet rakkaani

Erikoinen päivä elämässäni

2019.07.10 13:51 ajatuksiani Erikoinen päivä elämässäni

Hei kaikille! Sain inspiraation kirjoitella itselleni blogityyliin päivän tapahtumista, ja ajattelin jakaa sen tännekin jos joku haluaa lukea ja/tai keskustella aiheesta.Taustatietoina sanottakoon että olen noin kolmekymppinen mies, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vähävarainen ja olen ollut pitkin elämääni pätkätöissä jotka ovat päättyneet yleensä masennuskauden burnouttiin, potkuihin tai ihan vaan määräaikaisuuden loppumiseen. En ole oikein löytänyt suuntaa elämälleni.
Tarina sisältää huumeiden käyttöä, joten vältä lukemasta jos se aiheuttaa sinussa ikäviä tunteita. Se sisältää myös iloisia oivalluksia, ja näkymää siihen miten sosiaaliset ja yhteiskunnan paineet vaikuttavat ihmiseen. Kiitos jo etukäteen, jos joku jaksaa lukea. En ole ennen oikein kirjoittanut mitään, joten pahoittelen jos teksti on vaikeasti luettavaa tai huonosti säestettyä.


Saavuin kotiin sunnuntai-iltana. Olin viettänyt loistavan viikonlopun maaseudulla, puolisoni ja yhteisen ystävämme syntymäkodissa. Kävimme saunassa, ja istumme laiturilla kuunnellen Juicen klassikoita ja muita yhteisiä suosikkibiisejä. Vesi oli sopivan viileää, juuri sopivaa saunasta pulahtamiseen. Naisia se vähän palelsi, mutta uskalsivat epäröinnin jälkeen uimaan. Siemailimme laiturilla valko- ja punaviinia, samalla nautiskellessamme saunan kiukaalla kypsyneitä perunoita ja paprikoita, makkaraa unohtamatta. Jaoimme yhteisiä murheitamme, muistoja, päivän tapahtumia ja unelmia.
Mietin kotona huomista, ja kuinka minun tulisi valita palkaton työkokeilupaikka todennäköisesti kirjaston ja IT-tuen väliltä. Maksajana toimi Kela, enkä hyvityksenä saisi kokea edes aktiivimallin ehtojen täyttämymistä puolen vuoden työstä.
Noh, onpahan mietiskeltävää leikattua työttömyystukea hakiessani. Huoli huomisesta painoi, joten huuhdoin kurkustani alas lääkärin määrämän bentson, melatoniinin ja viininjämien muodostaman koktailin.
Mieltäni lämmitti viikonlopun muistot ja itsekannustuksen tunne, olinhan jaksanut perjantaina juosta viidentoista kilometrin lenkin joten lepo oli ansaittu. Ehkä näillä apuvälineillä saisi unta.
Herätyskelloni olisi piipannut yhdeksältä, mutta heräsin virkeänä puoli viideltä aamulla. Katselin kännykästä maailman tapahtumat Redditistä, sekä lueskelin Ylilaudan sekalaisen keskustelupalstan etusivun. Hörähtelin ääneen "Kohta ne lampaat herää töihin, bää bää!" keskusteluille, joita oli useampi. "Rotta siellä vinkuu, onko kivaa syödä loppukuu makaroneja?" kuului vastaus. Tarkastin myös eri alalaudalta tapani mukaan onko Paltamolainen alkoholisti, animefanaatikko, seksuaalisuudeltaan häilyvä jännämies Upi toilaillut poissaollessani mitään erikoista ja hauskaa.
Ei ollut tällä kertaa.
Kellon lyötyä viisi totesin itselleni, että olisi se tietty hyvä saada tänään jotain aikaankin. Aloin vetämään juoksuvaatteita päälleni. Katsoin ikkunasta sateista säätä, tuomiokirkkoa ja sen maalausta muistuttavaa siluettia taivasta vasten. Puin sykevyön ja lenkkarit päälleni, ja kuulin jonkun naapurin lähtevän kotoaan, luultavimmin töihin. Odotin hetken ennen ulosmenoa, etten joutuisi tapaamaan.
Kello piippasi ulkona GPS-signaalin ja sykkeeni löytymistä, olin siis ilmeisesti elossa ja vieläpä maapallolla. Yön kestäneen sateen syystä valitsin asvaltoidun reitin märän metsän sijaan. Juostuani ensimmäisen kilometrin loivaan ylämäkeen ranteestani kuului kannustava piippaus. Kuntosi on keskimääräistä parempi, +4! se ilmaisi. Nostin hieman tahtia ja keskityin hengitykseen.
Kierrettyäni tutun lenkin uskollinen kelloni ilmaisi minun juosseen uudet nopeusennätykset sekä kilometrin, viiden kilometrin että mailin matkalta. Henkilökohtaiset ennätykset siis, olenhan vain kaksisuuntaisesta kärsivä kolmekymppinen työtön mies, en olympiakandidaatti. Olin silti varsin tyytyväinen tulokseen, vaikka tiesinkin että ainoat siitä kiinnostuneet olivat minä itse ja siskoni, jotka kannustamme toisiamme kuntoilussa.
Kehoni oli niin kuuma urheilun jäljiltä, että kylmimmälle säädetty suihku ei tuntunut kuin lempeän viileälle ihoani vasten. Yleensä olen arka kylmän veden edessä. Arka kuin rotta konsanaan, ja sellaiseksi itseni yleensä tunsinkin eläessäni toisten työn hedelmillä. Laitoin aamukahvit tippumaan ja istahdin sängyn laidalle meditoimaan.
Pidin parhaani mukaan huomioni hengityksessä, kunnes havahduin siihen että Moccamaster oli jo aikansa ollut hiljaa. Mietiskelin vastikään mieleeni tullutta buddhalaisuutta ja sen arvoja kaataessani mukiini päivän ensimmäiset piristeet. Ehkä siinä olisi itselle hyvä suunta, uskonto tai filosofia. Lienee mielipidekysymys mihin kategorisoi. Tervehdin nimeltä lemmikkikäärmeeni samalla kun tarkastin heidän olosuhteensa. Bella tervehti takaisin iloisesti heiluttelemalla kieltään. Gandalf ja Smith nukkuivat.
Laitoin suuhuni sulamaan minttupastillinmakuiset Lamotrigin mielialalääkkeeni. Hyvälle maistuivat, ja kaupan päälle niiden pitäisi vieläpä ehkäistä sairauteni masennusjaksoja. En pidä ajatuksesta aivokemioita muokkaavien lääkkeiden päivittäisestä syömisestä, mutta ilman niitä en usko että saisin koskaan pidettyä työpaikkaa, mikäli joskus sellaisen saan. Nämä tasaavat mielialaa tappamatta täysin luovia hypomaanisia jaksoja, mutta kuitenkin vähentävät impulsiivisuutta.
Jalkeilla ollessani päätin siivoilla asuntoa ja ilahduttaa sillä puolisoani, joka oli perheensä luona visiitillä. Asunto oli tavanomaista siistimpi, vaikka varmasti tavallisen tallaajan mielestä hieman sotkuinen. Minun mielestäni se on upea, boheemi ja persoonallinen. Täynnä rakkaani maalaamaa taidetta.
Viikkasin pyykit kaappiin, omani hutiloiden ja kumppanini paidat tarkemmin. Tyytyväisenä siisteydestä menin pesemään hampaani, kunnes sain aikaan lievän kakomisen nielaistuani vahingossa hammastahnaa. Hetken seisoin suorassa ja hengittelin syvään, kunnes parin minuutin kuluttua huuhdoin aamukahvini pöntöstä alas. Tympääntyneenä purskuttelin suun vedellä. En juuri pidä oksentamisesta, vaikka nautinkin itseni kiusaamisesta eri tavoin.
Tyhjennettyä räjähtävästi molemmat päät tein päätöksen laittaa viestin kuntoutustädille etten pääsisi aamutapaamiselle oksennustaudin vuoksi. Ei se tauti ollut tietenkään, refleksi vain. En vain halunnut mennä tekemään päätöksiä asioista jotka eivät kiinnosta. Makoilin sohvalla mietiskellen vaihtoehtojani työkokeiluun. Sekä kirjastotyö että it-tuki tuntuivat ihan siedettävältä ajanvietteeltä, mutta hyvin päämäärättömiltä.
Kadehdin masentunutta parasta ystävääni, jolla on lukuisia vakavia synnyinperäisiä sairauksia. Hän ei voi edes juosta vaikka haluaisi, kun sydän on leikattu ja lääkäri kieltää. Hänellä on työkyvyttömyyseläke, joka on kaltaiselleni laiskimukselle vain kaukainen unelma. Hän saa testosteronia ihovoiteesta, kun itse joutuisin nähdä vaivan tehdä kyykkyjä salilla. Oi vääryys, että minulla on kykyjä tehdä asioita ja kadehdin niitä jotka eivät voi. Tunsin oloni hyvin itsekkääksi ja typeräksi.
Päätin kysyä psykedeeleiltä ratkaisua ongelmaani. Halusin selvittää mitä haluan elannokseni tehdä, asia kun on vaivannut minua jo niin pitkään kuin muistan.
Kaivoin jääkaapin perältä purkista kaksi folioon käärittyä sokeripalaa, joihin oli tiputettu yksittäiset tipat jonkin nimettömän kemistin valmistamaa LSD:tä. Laitoin sokeripalat suuhuni ja aloin valmistella itselleni pientä alttaria elämänsuunnan mietiskelyyn. Riisuin makuuhuoneen ikkunalta värikkäät led-valot, ja kannoin elämänkumppanini peilin eloisine postikortteineen ja leikkeineen olohuoneeseen. "When nothing is sure, everything is possible" oli yksi näistä elämänviisauksista. Keitin vettä ja laitoin kahvimukiini hautumaan halpaa vihreää teetä. Koristelin peilin värikkäillä valoilla. Otin esiin jumppamaton, ja aloin tekemään venytyksiä, sekä päästä keksimiäni joogaliikkeitä, mikä nyt sattui tuntumaan jumiutuneissa lihaksissa hyvältä. Laitan soimaan lempialbumini, Pink Floyd - Dark Side of the Moon. Istahdan värikkäästi valaistun peilin eteen jalat ristissä, katson peilikuvaani silmiin, ja odotan.
Meditoituani aikani tunnen vaikutuksen alkavan. Värit kirkastuvat ja alkavat aaltoilemaan. Positiivisuus ja rakkauden tunteet valtaavat kehon ja mielen. Tuttu, kotona olemisen tunne. "Home, home again. I like to be here when I can" soi taustalla. Kaikki psykedeelit tuntuvat tuovan aina lopulta aina samaan paikkaan, kotiin, tarkkailemaan universumia. Tai tajuamaan, että sinä olet universumi joka tarkkailee itseään. Tuijotan itseäni silmiin ja kysyn peilikuvaltani, että mitä sinä tahdot elämälläsi tehdä, nyt kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Raha-asiat tuntuvat olevan ainoita jotka painavat mieltäni. Jollain olisi tuotava leipä pöytään, tokaisen heijastukselleni. Peilikuvani tuijottaa minua takaisin ja hymyilee.
Vastausta ei heti kuulu, mutta ei tarvitsekkaan. Näen kuinka ihoni vanhenee, ryppyyntyy ja kurtistuu kun kyyhötän, mutta noustessani ryhdikkääseen asentoon ihoni selkenee virheettömäksi, muutun nuoremmaksi ja lihakseni näyttävät kasvavan esiin. Vaihtelen huvikseni asentoa näiden välillä. Näen lyhistyneenä ollessani miten kasvoiltani paistaa katkeruus, inho, viha, kateus ja yleinen pahansuopaisuus. Kun laitan selkäni suoraan, rinnan ulos ja hartiat taakse, näen itsessäni rakkauden, rohkeuden, voiman, anteliaisuuden ja kunnian.
Sekunnit muuttuvat minuuteiksi, ja minuutit tunneiksi. Koen kovaa henkistä myllerrystä, aistien ylikuormittumaa. Näen kauniita värejä ja kuvioita. Siirryn välillä sänkyyn peiton alle, siellä on turvassa. En käytä psykedeelejä koska ne olisivat hauskoja ja päihdyttäviä, vaan koska ne ovat vaikeita ja antavat lopussa palkinnon. En pelaa pelejäkään helpolla vaikeustasolla, mielummin vaikealla ja häviän kunnes onnistun. Kunpa onnistuisin soveltamaan samaa omaan elämääni.
Kysyn uudelleen peilikuvaltani saman kysymyksen. Tällä kertaa vastaus tulee selkeästi - haluan auttaa ihmisiä. Päätän seuraavana päivänä tapaamisessa pyytää päästä työkokeiluun auttamaan mielenterveys- ja päihdeongelmaisia, tai edes johonkin lähelle sitä alaa jos mahdollista.
Mietiskelen sängyssä vaihtoehtojani tähän kutsumukseen. Jos haluan lyödä rahoiksi, niin kouluttautuisin terapeutiksi. En tiedä asiaa selvittämättä mitä koulutusta tarvii muihin alan työtehtäviin, mutta tärkeintä lienee että tunnen haluavani auttaa ihmisiä joilla on ongelmia. Se on suunta jota minulla ei muutama tunti sitten ollut. Ehkä voin samalla auttaa itseäni kun autan muita. Kenties mieleni muuttuu, kuten on muuttunut aiemminkin, mutta jollain tavoin tämä tuntuu hyvin oikealta. Tuntuu nyt, että ensimmäistä kertaa on joku työ mitä haluan tehdä.
Tämän sairauden kanssa ei saisi käyttää mitään huumaavia aineita, mutta tykkään tehdä päinvastoin kun käsketään. Se kuuluu taudinkuvaan. Olen käyttänyt psykedeelejä kerran vuodessa ehkä viitisen vuotta, ja jokaisella kerralla on tuntunut, että olen jälkeenpäin hieman viisaampi, empaattisempi ja onnellisempi. Tai sitten vain luulen olevani, en tiedä kannattaako minun mielipiteeseeni luottaa.
Haen jääkaapista alkoholittoman oluen. Enhän halua että lihon, tai että alkoholi hidastaisi aamuisen hyvän ennätysnopean lenkin palautumista. Alkoholi on mielestäni kova huume. Olutta läikkyy vahingossa matolle katsellessani dokumenttia mustista aukoista. Se ei haittaa, kuivaan sen paperilla pois ja hymyilen. Otan yhden tavallisen oluen kun aiempi loppuu, sekään ei haittaa. Hyvä palautusjuoma. Ei ole varaa hakea lähikaupasta kolmatta olutta, mutta ei sekään haittaa, hyvä vain. Aurinkokin alkaa kauniisti pilkistämään sateisen päivän jälkeen.
submitted by ajatuksiani to Suomi [link] [comments]


2019.07.08 21:59 ajatuksiani Erikoinen päivä elämässäni

Hei kaikille! Sain inspiraation kirjoitella itselleni blogityyliin päivän tapahtumista, ja ajattelin jakaa sen tännekin jos joku haluaa lukea ja/tai keskustella aiheesta.Taustatietoina sanottakoon että olen noin kolmekymppinen mies, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vähävarainen ja olen ollut pitkin elämääni pätkätöissä jotka ovat päättyneet yleensä masennuskauden burnouttiin, potkuihin tai ihan vaan määräaikaisuuden loppumiseen. En ole oikein löytänyt suuntaa elämälleni.
Tarina sisältää huumeiden käyttöä, joten vältä lukemasta jos se aiheuttaa sinussa ikäviä tunteita. Se sisältää myös iloisia oivalluksia, ja näkymää siihen miten sosiaaliset ja yhteiskunnan paineet vaikuttavat ihmiseen. Kiitos jo etukäteen, jos joku jaksaa lukea. En ole ennen oikein kirjoittanut mitään, joten pahoittelen jos teksti on vaikeasti luettavaa tai huonosti säestettyä.


Saavuin kotiin sunnuntai-iltana. Olin viettänyt loistavan viikonlopun maaseudulla, puolisoni ja yhteisen ystävämme syntymäkodissa. Kävimme saunassa, ja istumme laiturilla kuunnellen Juicen klassikoita ja muita yhteisiä suosikkibiisejä. Vesi oli sopivan viileää, juuri sopivaa saunasta pulahtamiseen. Naisia se vähän palelsi, mutta uskalsivat epäröinnin jälkeen uimaan. Siemailimme laiturilla valko- ja punaviinia, samalla nautiskellessamme saunan kiukaalla kypsyneitä perunoita ja paprikoita, makkaraa unohtamatta. Jaoimme yhteisiä murheitamme, muistoja, päivän tapahtumia ja unelmia.
Mietin kotona huomista, ja kuinka minun tulisi valita palkaton työkokeilupaikka todennäköisesti kirjaston ja IT-tuen väliltä. Maksajana toimi Kela, enkä hyvityksenä saisi kokea edes aktiivimallin ehtojen täyttämymistä puolen vuoden työstä.
Noh, onpahan mietiskeltävää leikattua työttömyystukea hakiessani. Huoli huomisesta painoi, joten huuhdoin kurkustani alas lääkärin määrämän bentson, melatoniinin ja viininjämien muodostaman koktailin.
Mieltäni lämmitti viikonlopun muistot ja itsekannustuksen tunne, olinhan jaksanut perjantaina juosta viidentoista kilometrin lenkin joten lepo oli ansaittu. Ehkä näillä apuvälineillä saisi unta.
Herätyskelloni olisi piipannut yhdeksältä, mutta heräsin virkeänä puoli viideltä aamulla. Katselin kännykästä maailman tapahtumat Redditistä, sekä lueskelin Ylilaudan sekalaisen keskustelupalstan etusivun. Hörähtelin ääneen "Kohta ne lampaat herää töihin, bää bää!" keskusteluille, joita oli useampi. "Rotta siellä vinkuu, onko kivaa syödä loppukuu makaroneja?" kuului vastaus. Tarkastin myös eri alalaudalta tapani mukaan onko Paltamolainen alkoholisti, animefanaatikko, seksuaalisuudeltaan häilyvä jännämies Upi toilaillut poissaollessani mitään erikoista ja hauskaa.
Ei ollut tällä kertaa.
Kellon lyötyä viisi totesin itselleni, että olisi se tietty hyvä saada tänään jotain aikaankin. Aloin vetämään juoksuvaatteita päälleni. Katsoin ikkunasta sateista säätä, tuomiokirkkoa ja sen maalausta muistuttavaa siluettia taivasta vasten. Puin sykevyön ja lenkkarit päälleni, ja kuulin jonkun naapurin lähtevän kotoaan, luultavimmin töihin. Odotin hetken ennen ulosmenoa, etten joutuisi tapaamaan.
Kello piippasi ulkona GPS-signaalin ja sykkeeni löytymistä, olin siis ilmeisesti elossa ja vieläpä maapallolla. Yön kestäneen sateen syystä valitsin asvaltoidun reitin märän metsän sijaan. Juostuani ensimmäisen kilometrin loivaan ylämäkeen ranteestani kuului kannustava piippaus. Kuntosi on keskimääräistä parempi, +4! se ilmaisi. Nostin hieman tahtia ja keskityin hengitykseen.
Kierrettyäni tutun lenkin uskollinen kelloni ilmaisi minun juosseen uudet nopeusennätykset sekä kilometrin, viiden kilometrin että mailin matkalta. Henkilökohtaiset ennätykset siis, olenhan vain kaksisuuntaisesta kärsivä kolmekymppinen työtön mies, en olympiakandidaatti. Olin silti varsin tyytyväinen tulokseen, vaikka tiesinkin että ainoat siitä kiinnostuneet olivat minä itse ja siskoni, jotka kannustamme toisiamme kuntoilussa.
Kehoni oli niin kuuma urheilun jäljiltä, että kylmimmälle säädetty suihku ei tuntunut kuin lempeän viileälle ihoani vasten. Yleensä olen arka kylmän veden edessä. Arka kuin rotta konsanaan, ja sellaiseksi itseni yleensä tunsinkin eläessäni toisten työn hedelmillä. Laitoin aamukahvit tippumaan ja istahdin sängyn laidalle meditoimaan.
Pidin parhaani mukaan huomioni hengityksessä, kunnes havahduin siihen että Moccamaster oli jo aikansa ollut hiljaa. Mietiskelin vastikään mieleeni tullutta buddhalaisuutta ja sen arvoja kaataessani mukiini päivän ensimmäiset piristeet. Ehkä siinä olisi itselle hyvä suunta, uskonto tai filosofia. Lienee mielipidekysymys mihin kategorisoi. Tervehdin nimeltä lemmikkikäärmeeni samalla kun tarkastin heidän olosuhteensa. Bella tervehti takaisin iloisesti heiluttelemalla kieltään. Gandalf ja Smith nukkuivat.
Laitoin suuhuni sulamaan minttupastillinmakuiset Lamotrigin mielialalääkkeeni. Hyvälle maistuivat, ja kaupan päälle niiden pitäisi vieläpä ehkäistä sairauteni masennusjaksoja. En pidä ajatuksesta aivokemioita muokkaavien lääkkeiden päivittäisestä syömisestä, mutta ilman niitä en usko että saisin koskaan pidettyä työpaikkaa, mikäli joskus sellaisen saan. Nämä tasaavat mielialaa tappamatta täysin luovia hypomaanisia jaksoja, mutta kuitenkin vähentävät impulsiivisuutta.
Jalkeilla ollessani päätin siivoilla asuntoa ja ilahduttaa sillä puolisoani, joka oli perheensä luona visiitillä. Asunto oli tavanomaista siistimpi, vaikka varmasti tavallisen tallaajan mielestä hieman sotkuinen. Minun mielestäni se on upea, boheemi ja persoonallinen. Täynnä rakkaani maalaamaa taidetta.
Viikkasin pyykit kaappiin, omani hutiloiden ja kumppanini paidat tarkemmin. Tyytyväisenä siisteydestä menin pesemään hampaani, kunnes sain aikaan lievän kakomisen nielaistuani vahingossa hammastahnaa. Hetken seisoin suorassa ja hengittelin syvään, kunnes parin minuutin kuluttua huuhdoin aamukahvini pöntöstä alas. Tympääntyneenä purskuttelin suun vedellä. En juuri pidä oksentamisesta, vaikka nautinkin itseni kiusaamisesta eri tavoin.
Tyhjennettyä räjähtävästi molemmat päät tein päätöksen laittaa viestin kuntoutustädille etten pääsisi aamutapaamiselle oksennustaudin vuoksi. Ei se tauti ollut tietenkään, refleksi vain. En vain halunnut mennä tekemään päätöksiä asioista jotka eivät kiinnosta. Makoilin sohvalla mietiskellen vaihtoehtojani työkokeiluun. Sekä kirjastotyö että it-tuki tuntuivat ihan siedettävältä ajanvietteeltä, mutta hyvin päämäärättömiltä.
Kadehdin masentunutta parasta ystävääni, jolla on lukuisia vakavia synnyinperäisiä sairauksia. Hän ei voi edes juosta vaikka haluaisi, kun sydän on leikattu ja lääkäri kieltää. Hänellä on työkyvyttömyyseläke, joka on kaltaiselleni laiskimukselle vain kaukainen unelma. Hän saa testosteronia ihovoiteesta, kun itse joutuisin nähdä vaivan tehdä kyykkyjä salilla. Oi vääryys, että minulla on kykyjä tehdä asioita ja kadehdin niitä jotka eivät voi. Tunsin oloni hyvin itsekkääksi ja typeräksi.
Päätin kysyä psykedeeleiltä ratkaisua ongelmaani. Halusin selvittää mitä haluan elannokseni tehdä, asia kun on vaivannut minua jo niin pitkään kuin muistan.
Kaivoin jääkaapin perältä purkista kaksi folioon käärittyä sokeripalaa, joihin oli tiputettu yksittäiset tipat jonkin nimettömän kemistin valmistamaa LSD:tä. Laitoin sokeripalat suuhuni ja aloin valmistella itselleni pientä alttaria elämänsuunnan mietiskelyyn. Riisuin makuuhuoneen ikkunalta värikkäät led-valot, ja kannoin elämänkumppanini peilin eloisine postikortteineen ja leikkeineen olohuoneeseen. "When nothing is sure, everything is possible" oli yksi näistä elämänviisauksista. Keitin vettä ja laitoin kahvimukiini hautumaan halpaa vihreää teetä. Koristelin peilin värikkäillä valoilla. Otin esiin jumppamaton, ja aloin tekemään venytyksiä, sekä päästä keksimiäni joogaliikkeitä, mikä nyt sattui tuntumaan jumiutuneissa lihaksissa hyvältä. Laitan soimaan lempialbumini, Pink Floyd - Dark Side of the Moon. Istahdan värikkäästi valaistun peilin eteen jalat ristissä, katson peilikuvaani silmiin, ja odotan.
Meditoituani aikani tunnen vaikutuksen alkavan. Värit kirkastuvat ja alkavat aaltoilemaan. Positiivisuus ja rakkauden tunteet valtaavat kehon ja mielen. Tuttu, kotona olemisen tunne. "Home, home again. I like to be here when I can" soi taustalla. Kaikki psykedeelit tuntuvat tuovan aina lopulta aina samaan paikkaan, kotiin, tarkkailemaan universumia. Tai tajuamaan, että sinä olet universumi joka tarkkailee itseään. Tuijotan itseäni silmiin ja kysyn peilikuvaltani, että mitä sinä tahdot elämälläsi tehdä, nyt kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Raha-asiat tuntuvat olevan ainoita jotka painavat mieltäni. Jollain olisi tuotava leipä pöytään, tokaisen heijastukselleni. Peilikuvani tuijottaa minua takaisin ja hymyilee.
Vastausta ei heti kuulu, mutta ei tarvitsekkaan. Näen kuinka ihoni vanhenee, ryppyyntyy ja kurtistuu kun kyyhötän, mutta noustessani ryhdikkääseen asentoon ihoni selkenee virheettömäksi, muutun nuoremmaksi ja lihakseni näyttävät kasvavan esiin. Vaihtelen huvikseni asentoa näiden välillä. Näen lyhistyneenä ollessani miten kasvoiltani paistaa katkeruus, inho, viha, kateus ja yleinen pahansuopaisuus. Kun laitan selkäni suoraan, rinnan ulos ja hartiat taakse, näen itsessäni rakkauden, rohkeuden, voiman, anteliaisuuden ja kunnian.
Sekunnit muuttuvat minuuteiksi, ja minuutit tunneiksi. Koen kovaa henkistä myllerrystä, aistien ylikuormittumaa. Näen kauniita värejä ja kuvioita. Siirryn välillä sänkyyn peiton alle, siellä on turvassa. En käytä psykedeelejä koska ne olisivat hauskoja ja päihdyttäviä, vaan koska ne ovat vaikeita ja antavat lopussa palkinnon. En pelaa pelejäkään helpolla vaikeustasolla, mielummin vaikealla ja häviän kunnes onnistun. Kunpa onnistuisin soveltamaan samaa omaan elämääni.
Kysyn uudelleen peilikuvaltani saman kysymyksen. Tällä kertaa vastaus tulee selkeästi - haluan auttaa ihmisiä. Päätän seuraavana päivänä tapaamisessa pyytää päästä työkokeiluun auttamaan mielenterveys- ja päihdeongelmaisia, tai edes johonkin lähelle sitä alaa jos mahdollista.
Mietiskelen sängyssä vaihtoehtojani tähän kutsumukseen. Jos haluan lyödä rahoiksi, niin kouluttautuisin terapeutiksi. En tiedä asiaa selvittämättä mitä koulutusta tarvii muihin alan työtehtäviin, mutta tärkeintä lienee että tunnen haluavani auttaa ihmisiä joilla on ongelmia. Se on suunta jota minulla ei muutama tunti sitten ollut. Ehkä voin samalla auttaa itseäni kun autan muita. Kenties mieleni muuttuu, kuten on muuttunut aiemminkin, mutta jollain tavoin tämä tuntuu hyvin oikealta. Tuntuu nyt, että ensimmäistä kertaa on joku työ mitä haluan tehdä.
Tämän sairauden kanssa ei saisi käyttää mitään huumaavia aineita, mutta tykkään tehdä päinvastoin kun käsketään. Se kuuluu taudinkuvaan. Olen käyttänyt psykedeelejä kerran vuodessa ehkä viitisen vuotta, ja jokaisella kerralla on tuntunut, että olen jälkeenpäin hieman viisaampi, empaattisempi ja onnellisempi. Tai sitten vain luulen olevani, en tiedä kannattaako minun mielipiteeseeni luottaa.
Haen jääkaapista alkoholittoman oluen. Enhän halua että lihon, tai että alkoholi hidastaisi aamuisen hyvän ennätysnopean lenkin palautumista. Alkoholi on mielestäni kova huume. Olutta läikkyy vahingossa matolle katsellessani dokumenttia mustista aukoista. Se ei haittaa, kuivaan sen paperilla pois ja hymyilen. Otan yhden tavallisen oluen kun aiempi loppuu, sekään ei haittaa. Hyvä palautusjuoma. Ei ole varaa hakea lähikaupasta kolmatta olutta, mutta ei sekään haittaa, hyvä vain. Aurinkokin alkaa kauniisti pilkistämään sateisen päivän jälkeen.
submitted by ajatuksiani to arkisuomi [link] [comments]